Artikkeli

Liberaali-konservatiivi jakolinja edelleen ajankohtainen

11.9.2014 14.03 | Juha Ahvio | Ajankohtaista

Eri yhteyksissä on esitetty ajatus, jonka mukaan konservatiivisuuden ja liberaalisuuden tai liberaaliteologian käsitteet olisivat menettäneet merkityksensä nykyisessä kirkollisessa ja yleensä teologisessa keskustelussa. Tämän mukaan enää ei olisi asianmukaisia perusteita määritellä ketään teologiseksi konservatiiviksi eikä liberaaliksi. Tähän ajatukseen sisältyy väite siitäkin, että nyt ei ole olemassa eikä ole koskaan aiemminkaan ollut mitään ”klassista kristinuskoa”, jota voitaisiin pitää arviointiperusteena sille, mitä kristinusko todella on.

Tämä tarkoittaa oikeastaan sitä, että kristinuskolla ei olekaan mitään täsmällistä eikä muuttumatonta sisältöä. Tällöin kristinusko on aina vain sitä, mitä kulloisenkin aikakauden ihmiset sen sanovat olevan. Mutta juuri tällaisen olettaminen on liberaaliteologista sanan täydessä merkityksessä. Väite siitä, että konservatiivisuus ja liberaaliteologisuus olisivat menettäneet käsitteellisen merkityksensä, on itsessään täysin liberaaliteologinen ja sitoutuneen asenteellinen.

”Liberaali” tulee latinan sanasta liber, vapaa. Liberaali tarkoittaa yleismerkityksessään vapaamielistä. ”Konservatiivi” tulee latinan teonsanasta conservare, säilyttää. Konservatiivi tarkoittaa yleismerkityksessään perinteitä säilyttävää. Kirkollis-teologisessa asiayhteydessään näillä termeillä on selkeät ja jatkuvasti käyttökelpoiset sisältönsä.

Kun puhutaan vapaudesta ja vapaamielisyydestä, on aina oltava selvillä siitä, mistä halutaan vapautua ja mihin halutaan olla vapaita. Liberaaliteologialla tarkoitetaan teologiaa, joka haluaa vapautua perinteisistä vanhakirkollisista ja uskonpuhdistuksellisista uskonopin muotoiluista ja sisällöistä. Viime kädessä liberaaliteologia haluaa vapautua Raamatusta Jumalan ohjeellisen sitovana erityisenä ilmoituksena. Liberaaliteologia haluaa avata mielet vapaiksi myös sille mahdollisuudelle, että Raamattu ei olisikaan tällainen Jumalan sanallinen ilmoitus, jonka perustalle voidaan rakentaa kestävä ja ohjeellinen uskonoppi ja kristillinen elämäntapa.

Itse asiassa liberaaliteologia katsoo varsin varmasti tietävänsä, että Raamattu ei voi olla eikä ole tällainen perustus. Arvoitukseksi on aina jäänyt, millä liberaaliteologia kykenee tällaisen tiedollisen varmuutensa oikeuttamaan, mutta joka tapauksessa liberaaliteologit uskovat omaan tiedolliseen varmuuteensa niin vankasti, että eivät salli minkäänlaista vapaamielistä suhtautumista tähän perususkomukseensa eivätkä missään tapauksessa sen kyseenalaistamista. Liberaaliteologinen suhtautumistapa on nykykristitylle ainoa mahdollinen, näin olemme kerta toisensa jälkeen saaneet kuulla.  

Liberaaliteologia lähtee siitä, että teologia ei voi enää olla oppia Jumalasta, jumaluusoppia, vaan teologian on oltava oppia ihmisestä ja hänen oletetuista Jumala-kokemuksistaan. Selvää onkin, että jos Raamattua ei pidetä Jumalan erityisenä sanallisena ilmoituksena, jäljelle jää vain ihminen itse kokemuksineen ja tiedostamisineen. Liberaaliteologia on, modernin teologian isän Friedrich Schleiermacherin (1768-1834) päivistä alkaen, ollut oppia ihmisestä. Tällainen uusprotestanttinen asennoituminen poikkeaa ratkaisevasti konservatiivisesta vanhaprotestanttisesta asenteesta.

Konservatiivinen teologia haluaa säilyttää vanhakirkollisen ja uskonpuhdistuksen terävöittämän uskonopin, koska tämä perinne nojaa Raamattuun Jumalan Sanana. Konservatiivi uskoo edelleen, että on olemassa kolmiyhteinen Jumala, joka on ilmoittanut tahtonsa sekä Poikansa Jeesuksen Kristuksen historiallisessa ihmiseksi tulemisessa että totuudenmukaisessa kirjallisessa Sanassa, Raamatussa. Konservatiiville teologia on edelleen oppia Jumalasta, teologiaa, raamatullisen ilmoituksen nojalla.

Konservatiivi haluaa vapautua syntiin langenneen ihmisen harhaisista uskomuksista Jumalan lasten vapauteen ja haluaa uskoa sekä tietää Kristuksessa olevasta totuudesta käsin, Kristuksesta, ”jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä”, Kol 2:3. Todellista liberalismia sanan myönteisessä merkityksessä on siis teologinen konservatismi, joka haluaa olla mieleltään vapaa sitoutumaan todellisuuteen sellaisena kuin se Jumalan ilmoittamana on.

Konservatiivi vastaa edelleen käärmeen ”Onko Jumala todellakin sanonut?” -kysymykseen horjumattoman myönteisesti: kyllä, Jumala on puhunut Pojassaan Kristuksessa ja Raamatussa. Liberaali sen sijaan horjuu ja aprikoi, että ei Jumala ehkä olekaan sanonut ja on oikeastaan varma siitä, että Jumala ei ole puhunut eikä sanallisesti ilmoittanut tahtoaan ihmisen ymmärrettävästi. Siksi liberaaliteologia päätyy ajatukseen, jonka mukaan ihminen itse tulee ”niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan”, 1 Ms 3:1-5.

Liberaalille kristinusko ja teologia ovat oppia ihmisestä, ihmisyysuskoa, eräänlaista humanismia. Konservatiiville kristinusko ja teologia ovat oppia Jumalasta hänen oman ilmoituksensa nojalla, lakiin ja evankeliumiin nojaavaa syntiin langenneen ihmisen pelastavaa totuutta Kristuksessa. Liberaaliteologia ja konservatiivinen kristinusko ovat perimmiltään kaksi eri uskontoa. Konservatiivinen kristinusko voi ilmetä ja ilmenee hyvinkin monenlaisissa muodoissa kuten evankelikaalisena protestantismina, traditionalistisena roomalaiskatolisuutena ja ortodoksisena kristillisyytenä silti kuitenkin ytimensä säilyttäen historiallisena kristillisyytenä. Liberaaliteologia sen sijaan poikkeaa ratkaisevasti näistä kaikista.

Jakolinja konservatiivien ja liberaalien välillä ei ole hävinnyt minnekään. Eikä se voikaan hävitä, koska kyse on siitä, mikä ja millainen Jumala on, mikä on ihminen, mitä ovat synti ja armo ja onko Jumala antanut ihmiselle sanallisen ilmoituksen vai eikö ole? Näihin kysymyksiin annetaan edelleen ratkaisevasti erilaisia vastauksia.

Liberaalien mukaan kirkkojen uskon ja teologian perustana tulee pitää aikojen muutosten mukana muuttuvia inhimillisiä normeja, konservatiivien mukaan perustana tulee olla aikojen muutoksissa muuttumaton Jumalan ilmoittama normi. Liberaalit käyttävät perinteistä teologista kieltä ja käsitteitä, mutta antavat niille kokonaan uuden sisällön. Konservatiivit käyttävät perinteistä teologista kieltä ja käsitteitä näiden historiallisen sisällön eli klassisen kristinuskon mukaisella tavalla.  

Klassista kristinuskoa on se usko, joka Raamatun pohjalta on muotoiltu ja tiivistetty vanhakirkollisiin uskontunnustuksiin eli Apostoliseen uskontunnustukseen, Nikean tunnustukseen ja Athanasioksen tunnustukseen sekä sittemmin evankelisen uskonpuhdistuksen tunnustuskirjoihin. Ei minkäänlaista epäselvyyttä vallitse myöskään siitä, millä tavalla nämä tunnustukset alun perin halusivat tulla tulkituiksi. Uskonopit ja teologinen kieli puhuvat todellisista historiallisista tapahtumista ja viittaavat oikeasti olemassa olevaan todellisuuteen sekä Jumalan että ihmisen ja hänen maailmansa osalta. Niin Raamattu kuin klassinen kristinusko ovat sitoutuneet teologiseen realismiin.

Klassiseen kristinuskoon sitoutuva konservatiivi haluaa säilyttää apostolisen uskonopin sen alkuperäisen raamatullisen ja vanhakirkollisen tarkoituksen mukaisena. Miksi konservatiivi ajattelee ja toimii edelleen näin? Koska Raamattu velvoittaa tällaiseen konservatiiviseen asenteeseen.

Paavali kehottaa pysymään apostolisessa ja raamatullisessa opissa, 2 Tm 3:14-17. Tärkeitä seikkoja ovat siis sekä se, keneltä oppi on opittu, että opin sisällön perustuminen Raamattuun. Uskonopin tulee olla apostolista ja raamatullista. Kirjeessään Tiitukselle Paavali sanoo luvun 1 jakeessa 9 seurakunnan viranhaltijoista ja teologisista johtajista suoraan näin: ”…hänen tulee pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa, että olisi kykenevä sekä neuvomaan terveellä opilla että kumoamaan vastaansanojain väitteet.”

Täsmälleen samaa konservatiivista asennetta opettavat sekä VT että Jeesus: ”Poikani, älä unhota minun opetustani, vaan sinun sydämesi säilyttäköön minun käskyni…ottaaksesi vaarin taidollisuudesta, ja huulesi säilyttäköön tiedon…Säilytä, poikani, isäsi käsky äläkä hylkää äitisi opetusta…Noudata minun käskyjäni, niin saat elää, säilytä opetukseni kuin silmäteräsi”, Snl 3:1; 5:2; 6:20 ja 7:2.

On siis olemassa Jumalan antaman opetuksen kokonaisuus ja sitä välittävä perinne, joka tulee säilyttää, jota tulee vartioida ja varjella, josta tulee huolehtia ja joka pitää muistaa ja josta täytyy pitää kiinni. Kaikki nämä merkitykset sisältyvät niihin heprean sanoihin, joita VT näissä yhteyksissä käyttää ja jotka useimmiten on käännetty säilyttämiseksi. Jeesus tiiviisti asian näin: ”Mutta mikä hyvään maahan putosi, ne ovat ne, jotka sanan kuultuansa säilyttävät sen vilpittömässä ja hyvässä sydämessä ja tuottavat hedelmän kärsivällisyydessä”, Lk 8:15.

Paavalin kirjeitä Timoteukselle ja Tiitukselle kutsutaan pastoraalikirjeiksi, koska niissä Paavali aivan elämänsä loppuvaiheissa antaa Pyhän Hengen innoittamat ohjeensa seurakunnille siitä, minkä varassa seurakuntien tulee jatkossakin elää ja vaikuttaa ja millä tavalla organisoitua. Erityisesti Paavali kehottaa apostolisen uskon ja uskonopin säilyttämiseen ja näissä pysymiseen: ”…säilyttäen uskon ja hyvän omantunnon, jonka eräät ovat hyljänneet ja uskossaan haaksirikkoon joutuneet…”, 1 Tm 1:19.

Paavalin hengellinen testamentti voidaan tiivistää näihinkin ajatuksiin: ”Säilytä se hyvä, mikä sinulle on uskottu, Pyhän Hengen kautta, joka meissä asuu…Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt”, 2 Tm 1:14; 4:7. Säilyttämiseksi käännetyt Paavalin käyttämät kreikan teonsanat fylasso ja tereo sisältävät myös vartioimisen, varjelun, noudattamisen ja pitämisen ajatukset. Apostolinen uskonoppi täytyy säilyttää sitä vartioimalla, varjelemalla, noudattamalla ja siihen pitäytymällä.

Meillä ei siis edelleenkään ole muuta vaihtoehtoa kuin olla teologisia konservatiiveja. 

 
 
Tilaa uutiskirje!