Artikkeli

Yksin Raamatulla on korkein uskonopillinen arvovalta

19.8.2014 10.00 | Juha Ahvio, TT

Raamattu on sanallisesti inspiroitu ja erehtymättömän virheetön Jumalan erityinen ilmoitus. Tällaisena Raamattu on – evankelisen protestanttisen uskonpuhdistusteologian mukaan – ainutlaatuisen ensisijainen teologian lähde ja korkein normi, principium cognoscendi theologiae. Raamattu on myös ensisijaisin armonväline, koska usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Kristuksen sanan kautta, Rm 10:17. Yksin Raamatulla on siten korkein uskonopillinen arvovalta.

Tätä tarkoittaa uskonpuhdistuksen niin kutsuttu muotoperiaate eli Raamattu-periaate sola Scriptura, ”yksin Raamatusta”. Korkein arvovalta on löydettävissä yksin Raamatusta eli korkein arvovalta on yksin Raamatulla. Tämä muotoperiaate ja uskonpuhdistuksen niin sanottu sisältöperiaate eli sola fide, sola gratia – jonka mukaan ihminen pelastuu ”yksin uskosta, yksin armosta” – edellyttävät toinen toistaan, kuten edellisessä blogissani kirjoitin. Raamatun muoto ja Jumalan suvereeniin armoon Kristuksessa perustuvaa uskonvanhurskausoppia julistava sisältö liittyvät vahvasti toinen toiseensa.

Pane myös tarkoin merkille tämä: latinankielinen käsite sola Scriptura tarkoittaa todellakin ”yksin Raamatusta” tai ”yksin Raamatulla”, ei ”yksin Raamattu” eli solo Scriptura. Yhden vokaalin erolla on oleellinen merkitys tässä yhteydessä. Protestanttinen uskonpuhdistusteologia ei ole koskaan esittänyt, että sillä ”on vain yksin Raamattu”. Sen sijaan evankelinen protestantismi on aina uskonut ja uskoo edelleen, että ”yksin Raamatulla” on korkein arvovalta jumaluusopillisissa kysymyksissä ja että teologian normatiivisen sisällön tulee nousta ”yksin Raamatusta”.

Tradition eli eteenpäin välitetyn perinteen ja tunnustusten olemassaolo sinänsä ei koskaan ole ollut evankelisen protestanttisen reformaation eli reformoidun ja luterilaisen teologian kritiikin kohteena. Päinvastoin. Raamattu itse osoittaa, että jo varhaisessa vaiheessa kristinuskon ydintotuuksia tiivistettiin helposti omaksuttavissa ja opetettavissa oleviin tunnustuksellisiin muotoihin, Fil 2:5–10; 1. Tm 3:16; 1. Tm 1:15, ja että oikean apostolisen perinteen eteenpäin välittämiseen uusille sukupolville kiinnitettiin suurta huomiota, 2. Tess 2:15; 3:6; 1. Kor 11:2.

Kuten esimerkiksi Skotlantilaisen tunnustuksen artikla 20 osoittaa, reformoitu kirkko on halunnut sitoutua sellaiseen traditioon ja sellaisiin perinteisiin dogmaattisiin muotoiluihin, jotka perustuvat profeetallis-apostolisiin kirjoituksiin eli jotka ovat ”vahvistetut Jumalan selvällä Sanalla” ja jotka nojaavat ”Jumalan kirjoitetun Sanan arvovaltaan”. Mutta mistä kirjoista Jumalan kirjoitettu Sana koostuu? Miten Raamatun kaanon on rajautunut?

Kaanonilla tarkoitetaan ohjeellista mittaa, arvovaltaisen ohjeellisten kirjojen kokoelmaa. Kaanonin käsite kumpuaa liittoajattelusta. Jumala on Kuninkaana liittosuhteessa kansansa kanssa ja tämän liiton sisältö, hyödyt ja velvoitteet on julkisesti ja arvovaltaisesti muotoiltu kirjallisesti, ikään kuin perustuslaiksi, korkeimmaksi normiksi. Armonliitto edellyttää perustuslakia, kaanonia, ja kaanon puolestaan suvereenin armollista Arvovaltaa, joka kykenee tällaisen kirjallisen kaanonin antamaan ja määräämään.

Jumalan arvovaltaiseen ilmoitukseen perustuva kaanon puolestaan perustaa armonliiton yhteisön, ei päinvastoin. Kirkko perustuu Jumalan Sanan, Raamatun, varaan eikä päinvastoin. Raamattu ei perustu kirkon varaan. Jumalan sakramentaalinen eli armonvälineenluonteinen Sana luo uskonyhteisön, Jumalan kansan, jota kirjalliseen perustuslaintapaiseen muotoon saatettu kanoninen Sana kestävästi ja objektiivisesti pitää yllä ja ohjaa.    

Kaanonin käsite nousee Raamatusta itsestään. VT:n osalta esimerkiksi 5. Ms 31:24–26; Joos 1:7–8; 24:26; 1. Sam 10:25 valaisevat tätä hyvin ja UT:n osalta esimerkiksi Mk 3:14; Apt 10:41; Ef 2:20. Kristuksen valitsemilla apostoleilla sekä heidän julistuksellaan ja kirjoituksillaan oli ratkaiseva merkitys UT:n kanonisen kirjallisuuden muodostumisen kannalta, 2. Tess 2:15. Tämän kirjallisuuden ainutlaatuinen arvovalta myös vahvistettiin ainutlaatuisesti, 2. Kor 12:12. UT:n kirjat itse todistavat tästä muodostumisprosessista, esimerkiksi kohdassa 1. Tm 5:18, jossa Paavali lainaa Luukkaan evankeliumin kymmenennen luvun seitsemännen jakeen tekstiä Kirjoituksina VT:n tekstin rinnalla ja 2. Pt 3:15–16, jossa Pietari luonnehtii Paavalin kirjoituksia Kirjoituksiksi, VT:n tekstiin rinnastettavissa olevaksi inspiroiduksi Jumalan Sanaksi.

Jeesus vahvisti sekä VT:n kirjojen kanonisen kokoelman että ennakoi UT:n arvovaltaisen apostolisen kaanonin synnyn ja sulkeutumisen, Lk 24:44–45. VT:n kirjoitukset ovat yhtä kuin hepreankielisen VT:n 22 kirjaa eli meidän protestanttisen Vanhan testamenttimme 39 kirjaa. Mt 23:34–35:ssa oleva Jeesuksen lausuma ”Aabelin verestä Sakariaan, Barakiaan pojan, vereen asti…” tarkoittaa samaa kuin ”Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Aikakirjoihin” eli ”Genesiksestä Malakiaan” eli siis VT:n kaanonin alusta sen loppuun.

Jh 14:26 ja 16:12–14 osoittavat, että Jeesus lupasi johdattaa Pyhän Hengen ylivalvonnassa apostolit kaikkeen totuuteen (a) opettaen heille kaikki, (b) muistuttaen heitä kaikista Jeesuksen sanomisista ja (c) julistaen heille tulevaiset. Näin Jeesus ennakoi UT:n opetuskirjeiden, historiallisten evankeliumien ja apostolien tekojen sekä profeetallisen Ilmestyskirjan synnyn. Nämä yhdessä VT:n kirjojen kanssa muodostavat täydellisen ”kaiken totuuden.” 39 VT:n ja 27 UT:n kirjaa ovat Jumalan inspiroitu sanallinen profeetallis-apostolinen erityinen ilmoitus, Jumalan Sana. Vain nämä kirjat ovat jumalallisen ohjeellisia, Jumalan valtakunnan ja armonliiton kansan perustuslaki. 

Inspiroitujen kirjojen kaanon on Jumalan määräämä ja nämä 66 kirjaa todistavat itse itsessään oman kaanoniin kuulumisensa puolesta. Pyhän Hengen johtamana kristillinen kirkko on historiallisesti ja kaitselmuksellisesti todennut tämän asiaintilan eli näiden kirjojen profeetallis-apostolisen arvovallan ja luonteen. Kirkko on löytänyt ja paikallistanut kanoniset kirjat, ei luonut kaanonia. Kirkko perustuu arvovaltaisten kirjojen, Sanan, varaan, ei päinvastoin.

VT:n kreikankieliseen Septuaginta-käännökseen mukaan otetut apokryfiset kirjat eivät kuulu VT:n kanonisiin kirjoihin, koska ovat peräisin pitkälti profeetta Malakian jälkeiseltä ajalta, jolloin juutalaisenkin käsityksen mukaan profeetallinen ilmoitus ja inspiraatio olivat jo lakanneet. Jeesus ja apostolit eivät lainaa kyseisiä apokryfikirjoja Kirjoituksina. Myös useat kirkkoisät pitivät näitä kirjoja selkeästi epäkanonisina. Roomalaiskatolinen kirkko liitti virallisesti apokryfikirjat osaksi omaa VT:n kaanoniaan vasta 1500-luvun Trenton kirkolliskokouksessa eikä silloinkaan ilman omista riveistä noussutta polemiikkia. Reformoitu kirkko sen sijaan lausuu tunnustuksissaan selkeästi ja sekä Raamatun että usean vanhan kirkon isän linjauksen kanssa yhtäpitävästi, etteivät nämä apokryfit kuulu Raamatun kaanoniin. 

Vastaansanomattomien apostolisten tunnustekojen vahvistama inspiroidun arvovaltainen apostolisuus, 2. Kor 12:12; Heb 2:3–4, muodosti puolestaan keskeisen kriteerin UT:n kirjakokoelman koostumuksen toteamiselle. 

Jumala ei ole vain inspiroinut alkuperäisiä kanonisia Raamatun tekstejä, vaan Jumala on myös kaitselmuksellisesti säilyttänyt tämän profeetallis-apostolisen tekstin siten, että se on edelleen paikallistettavissa, Jes 40:8. Tällaista Raamatun alkuperäisen tekstin paikallistamista kutsutaan tekstikritiikiksi. Kyse ei ole Raamatun tekstin negatiivisesta arvostelemisesta, vaan alkuperäisten sanamuotojen ja lukutapojen määrittämisestä eli alkutekstin mahdollisimman tarkasta rekonstruoinnista.

Raamatun alkutekstien fyysiset käsikirjoituspergamentit ovat toki hävinneet, mutta itse alkuperäinen teksti ei ole hävinnyt. Alkuteksti on säilynyt lukuisissa erilaisissa kopioissa, käännöksissä, lainauksissa ja muissa tekstikatkelmissa. Raamatun kirjojen alkuperäinen teksti ei ole säilynyt jatkuvan inspiraation kautta, vaan kaitselmuksen varjelemana erilaisissa käsikirjoitusperinteissä. Koska alkutekstien kopiot ja käännökset eivät ole inspiroituja, voi niissä olla joitakin kopiointivirheitä ja muita vastaavia, jotka ovat korjattavissa tekstikritiikin menetelmin.

Mutta alkutekstit ovat olleet virheettömiä ja juuri tällä edellytyksellä tekstikritiikki onkin mielekästä. Kopioissa olevat kopiointivirheet ovat korjattavissa, kun taas alkutekstissä olleet virheet eivät olisi enää mitenkään korjattavissa.

Raamatun alkutekstien kopiot ja niiden  varaan perustuvat käännöstekstit ovat käytännössä myös virheetöntä Jumalan Sanaa sikäli kuin ne vastaavat alkuperäistä tekstiä, San 25:1; Esra 7:14; Neh 8:8. Kopioihin nojaava käännöskin on ”Jumalan laki” eli Sana, Kirjoitukset, Lk 4:16–21. Alkuperäinen virheetön teksti tekee myös huolellisista kopioista ja käännöksistä käytännössä virheetöntä Jumalan Sanaa, Jes 30:8.

Voimme todeta, että nykyisten raamatunkäännösten teksti on substantiaalisesti identtinen alkuperäisen tekstin kanssa, kuten Professori Walter C. Kaiser toteaa Vanhan testamentin tekstin säilymisestä Pasi Turusen artikkelissa ”Mitä Raamatun erehtymättömyydellä ja inspiraatiolla tarkoitetaan?” Jumalan Sana -kirjan sivulla 66 ja kuten Professori Daniel B. Wallace toteaa saman artikkelin sivulla 65 Uuden testamentin tekstin säilymisestä.

Tällaista tekstikritiikkiä on mielekästä harjoittaa vain sillä edellytyksellä, että alkuteksti on ollut virheetöntä. Mutta miksi Jumala ei ole säilyttänyt alkujaan virheettömästi inspiroimiaan käsikirjoituksia? Alkuperäisten käsikirjoitusten katoaminen ja niiden sisältämän tekstin hajautettu ja kaitselmuksellinen säilyminen takaa sen, ettei kukaan ole voinut omia alkuperäisiä käsikirjoituksia väärällä tavalla reliikeiksi, pyhäinjäännöksiksi. Hajautettu säilyminen on taannut myös tekstin objektiivisuuden ja luotettavuuden: säilynyt teksti ei ole minkään tietyn inhimillisen kirkollisen tahon eikä maantieteellisen alueen tuotos, vaan objektiivinen Jumalan Sana, jonka varaan kirkko perustuu. Kirkko ei hallitse Sanaa, vaan Sana hallitsee kirkkoa. Tekstikritiikin harjoittamisen teologinen tarkoitus ja motiivi on perimmiltään se, että meidän on pakko keskittyä Raamatun viestiin sen sanallisella tasolla alkuperäisiä sanamuotoja paikallistaessamme.

Raamatun teksti avautuu meille silloin, kun me ymmärrämme tekstin merkityksen. Mutta miten Raamatun tekstiä voi ymmärtää ja vieläpä oikein? Tätä kysymystä pohtiessamme pohdimme hermeneutiikan alaan kuuluvia kysymyksiä. Tähän Raamattu myös suoraan meitä kehottaa, 2. Tm 2:15.

Hermeneutiikalla tarkoitettiin alkujaan raamatunselitystaitoa ja sen yleispäteviä periaatteita. Sittemmin hermeneutiikalla alettiin tarkoittaa ensisijaisesti erilaisten kirjallisuuskriittisten välineiden kuten lähde-, muoto-, traditio- ja toimituskritiikin soveltamista. Mutta nykyisenä postmodernina aikana hermeneutiikka ymmärretään laajassa mielessä niin kutsutun uushermeneutiikan mukaisesti.

Uushermeneutiikka korostaa sitä, että tekstin tulkitsija vaikuttaa oleellisesti tekstin merkityksen muotoutumiseen. Tietyltä kannalta tämä onkin hyvä korostus: on selvää, että me emme koskaan lähesty Raamatun tekstiä puolueettomasti ja vailla ennakko-oletuksiamme. Toisaalta uushermeneutiikka eksyy pahasti katsoessaan, ettei Raamatun tekstillä oikeastaan olekaan mitään yhtä ja kaikille samaa oikeaa tulkintaa, ja että on vain erilaisia tulkitsijasta riippuvia näkökulmia. Tällöin tekstin merkitys perustuisi tulkitsijaan itseensä ja hänen tilanteeseensa. Mutta tämä on ristiriitaista: uushermeneutiikan edustajat itse kirjoittavat alansa oppikirjoja, joiden tekstin he toivovat tulevan ymmärretyksi oikein eli tarkoittamiensa uushermeneuttisten ideoiden mukaisesti. Eli kyllä teksteillä on edelleen julkiset merkityksensä, jotka voidaan tavoittaa.

Raamatuntulkinta tapahtuu spiraalimaisen tulkinnallisen kehän tapaisesti: kun luemme Raamatun tekstiä yhä uudelleen ja uudelleen, me alamme vähitellen sisäistää Raamatun tekstien näkökulmia entistä syvällisemmin ja tällöin myös kykenemme kriittisesti oikaisemaan lähtökohtaisesti vääriä ennakko-oletuksiamme ja mukautumaan Raamatun tekstin näkökulmiin. Raamatun teksti siis myös vaikuttaa meihin. Tästä onkin kyse: meidän ei pidäkään olla Raamatun tekstin herroja, vaan meidän pitää tulla Raamatun tekstin hallitsemiksi. Apostolinen uskonsääntö, regula fidei, apostolinen uskonoppi, nousee nimenomaan inspiroiduista kirjoituksista ja niiden ymmärtämisestä.

Miten Raamattua on tulkittava? Alkutekstistä liikkeelle lähtien. Käännöksetkin ovat tulkinnallisia. Yksittäiset sanat ja käsitteet on ymmärrettävä asiayhteydessään ja lajityyppinsä mukaisesti. Raamatun teksti on ymmärrettävä kirjallisena tekstikokonaisuutena, jota on luettava niin sanotun hyvän lukijan tapaan, tekstin rakenne ja lajityyppi huomioiden, historiallis-kieliopillisen menetelmän mukaisesti.

Totuutta voidaan välittää eri tavoin erilaisten tekstin lajien avulla. Tekstin ja sen alkuperäisten lukijoiden asiayhteys ja historiallinen tilanne on merkityksen muotoutumisen kannalta ensisijaista. Raamatun aikojen yleisen historian ja arkeologian tuntemus on tärkeää.

Pelastushistorian eteneminen ja Raamatun kanoninen kokonaisuus huomioitava. VT:n ja UT:n välillä vallitsee orgaaninen sopusointuisuus, ei ristiriitaisuutta. Yhdistävänä tekijänä Jumalan armonliitto Kristuksessa: Lk 24:44–48; 1. Pt 1:9–12. Raamattua luetaan joko uskon analogiasta tai epäuskon analogiasta käsin eli niin sanotusti ateistisin metodein. Uskon analogia, analogia fidei, tarkoittaa sitä, että ilmoituksen harmoniaan nojaavat uskontunnustusten perustavat uskonkohdat toimivat tulkinnallisina ohjeina vaikeampien yksittäisten raamatunkohtien selittämiselle. Kuten Westminsterin tunnustus lausuu ensimmäisen artiklansa kuudennessa kohdassa:

”Jumalan koko neuvo, joka koskee kaikkia tarpeellisia asioita hänen kunniastaan, ihmisen pelastuksesta, uskosta ja elämästä, on joko ilmaistu Raamatussa tai voidaan johtaa Raamatusta hyvällä ja välttämättömällä päättelyllä…Me tunnustamme kuitenkin, että Jumalan Hengen sisäinen valaisu on tarpeen sen pelastavan ymmärryksen saamiseksi, joka on ilmoitettu sanassa. Lisäksi on joitakin… seikkoja, joista on säädettävä luonnollisen järjen ja kristillisen harkinnan valossa.”

Tarvitsemme välttämättä Pyhän Hengen valaisua, illuminatiota, avuksemme, Ef 1:17–19. Raamatun tekstiä on lähestyttävä oikealla asenteella, Jes 66:2.

Mutta revelation eli kanonisen ilmoituksen, inspiration eli kanonisen tekstin  inspiraation ja illumination eli kirjallisen kanonisen tekstin valaisun käsitteitä ei saa sekoittaa toisiinsa. Näiden käsitteiden sekoittaminen on ollut tyypillistä kaikenlaiselle modernille liberaaliteologialle aina Friedrich Schleiermacherin linjauksista alkaen. Kun ilmoitus, inspiraatio ja valaisu samaistetaan toisiinsa, Jumalan ilmoitus määrittyy lopulta ihmisen sisäiseksi subjektiiviseksi sanaksi ja kokemukseksi, jolloin ajaudutaan niin sanottuun hurmahenkisyyteen eli pitämään yksilön inhimillistä tietoisuutta ja kokemusta korkeimpana Jumalan äänenä ja normina. Tällainen modernin subjektivismin vaara on aina vaaninut myös kaikenlaista pietististä solo Scriptura -biblisismiä, joka on ymmärtänyt ratkaisevasti väärin uskonpuhdistuksen sola Scriptura -periaatteen.

Roomalaiskatolinen kirkko puolestaan uskoo apostolisen viran jatkuvan ja uskoo siten myös tämän viran arvovallan jatkuvan piispuudessa ja etenkin omaa lajiaan olevassa Rooman piispan eli paavin virassa. 1500-luvun Trenton kirkolliskokouksessa Rooman kirkko sitoutui ajatukseen Raamatusta ja traditiosta kahtena erillisenä lähteenä, jotka ovat kirkolle normatiivisia. 1960-luvun Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen Rooma on muotoillut käsityksensä siten, että Raamattu ja traditio kumpuavat yhdestä ja samasta normatiivisesta lähteestä.

Mutta vaikka Raamattu ja jälkiraamatullinen traditio nykyisessä roomalaiskatolisessa katsannossa eroavatkin arvovallan asteeltaan ja vieläpä Raamatun hyväksi, ovat ne kuitenkin edelleen laadullisesti samantasoisia kummutessaan yhdestä Jumalan ilmoituskokonaisuudesta, joka käytännössä jatkuu kirkon ja sen opetusviran opetuksen muodossa. Rooman kirkon uskonkäsitykselle ominainen näkemys fides implicita -uskosta eli uskosta, jolla uskovan tulee uskoa kaikki se, minkä kirkko esittää tai tulee esittämään uskottavaksi, on perusteltu juuri tämän ilmoituksen jatkuvuusoletuksen nojalla. Myös Rooman kirkon teologiassa ilmoituksen, inspiraation ja valaisun käsitteet pyrkivät sekoittumaan. Korkein uskonopillinen normi ei nouse yksin Raamatusta, vaan kirkosta. Raamatun arvovalta perustuu siihen, että se on kirkon kirja.

Kirkon auktoriteetti on Rooman näkemyksen mukaan magisteriaalinen, kun taas evankelisen protestanttisen käsityksen mukaan kirkolla on arvovaltaa mutta tämä on aina luonteeltaan vain ministeriaalista. Kirkko ja sen opetusvirka eivät hallitse Raamattua, vaan kirkko ja sen saarnavirka ovat Raamatun eli Sanan palvelijoita. Reformoidun käsityksen mukaan Raamattu on itse oman arvovaltansa takaava eli autopiston ja kirkon tehtävä on tehdä tätä tosiasiaa tunnetuksi. Kirkko ei luo Raamatun arvovaltaa. Me uskomme kirkon palvelutehtävän kautta, emme sen tähden emmekä sen perusteella. Kirkko- ja virkaopillisia kysymyksiä ei voi erottaa Raamatun olemukseen ja arvovaltaan liittyvistä kysymyksistä. Kannanotto johonkin näistä on aina samalla myös kannanotto kaikkiin muihinkin.

Reformoitu teologia katsoo, että koska tunnustukset ja perinteet summaavat hyvin Raamatun opetukset, ovat ne sekundaarisen arvovaltaisia normeja ja ohjeita, uskon sääntöjä. Meidän tulee kunnioittaa sitä valaisua, jota Pyhä Henki Sanan totuuksista on kautta aikain kirkolleen antanut. Tästä syystä raamatullinen traditio sinänsä on hyvää ja säilytettävää. Kirkon usko ja dogminmuodostus ovat aina olleet luonteeltaan yhteisöllisiä, kuten jo UT:n tekstit opettavat. VT ja UT käskevät uskontunnustusten laatimiseen, joille tulee olla uskollinen, koska ne sisältävät arvovaltaisen profeetallis-apostolisen Sanan eli Raamatun ydinlinjaukset.

Raamattu on laadullisesti omaa ainutlaatuista ja suvereenin arvovaltaista luokkaansa oleva kristillisen uskon ensisijainen normi. Raamattuun nojaavat tunnustukset sekä isien ja reformaattoreiden dogmaattiset muotoilut ovat toissijainen normi.

Tunnustuksilleen uskolliset evankeliset protestanttiset kirkot ovat oikein uskoneen vanhan kirkon ja tämän keskiaikaisten seuraajien perillisiä ja orgaanisessa uskonopillisessa jatkumossa näiden kanssa.

Hyvänä esimerkkinä tästä voidaan mainita, että Sveitsin Zürichin reformaattorin Huldrych Zwinglin seuraajana 40 vuotta kansainvälisen reformoidun teologian muotoutumiseen oleellisesti vaikuttanut Heinrich Bullinger sisällytti reformoidun teologianhistorian kannalta erittäin merkittävän Decades -teoksensa johdanto-osaan Nikaian, Konstantinopolin, Efeson ja Khalkedonin kirkolliskokousten päätökset tunnustuksineen, Toledon synodien tunnustukset, Irenaeuksen ja Tertullianuksen harhaoppienvastaisten teosten uskonsäännöt, Athanasiuksen tunnustuksen ja Rooman piispan Damasuksen tunnustuksen vuodelta 376.

Osoittaakseen harjoittavansa teologiaa elimellisessä yhteydessä vanhakirkolliseen uskonperinteeseen niin Bullingerin Decades kuin Jean Calvinin Institutio ja Heidelbergin katekismus seuraavat vanhaa katekeettista perinnettä ja jäsentävät opillisen esityksensä Apostolisen uskontunnustuksen artiklojen mukaisesti opettaessaan vankasti sola Scriptura -periaatteen mukaista uskonpuhdistusteologiaa.

 
 
Tilaa uutiskirje!