Artikkeli

Miten suhtautua aikamme ilmiöihin Jeesuksen toisen tulemuksen valossa?

19.8.2014 11.00 | Juha Ahvio, TT

Raamattuun Jumalan Sanana uskovan kristikunnan keskuudessa vallitsee erilaisia käsityksiä Jeesuksen toiseen tulemukseen liittyvien tapahtumakokonaisuuksien keskinäisestä aikajärjestyksestä ja Jeesuksen tulemusta edeltävien merkkien havaittavuudesta. Myös näkemykset siitä, tuleeko Jeesuksen ensimmäisen ja toisen tulemuksen välisen ajan eli Uuden liiton aikakauden historiallinen kehkeytyminen ymmärtää luonteeltaan optimistisen edistyväksi vai pessimistisen rappeutuvaksi, käyvät ristiin.

Merkittävä kysymys on sekin, millä tavalla tulisi liittää Uuden testamentin selkeästi toteama ajatus viimeisten päivien alkamisesta jo Jeesuksen ensimmäisen tulemuksen yhteydessä ajatukseen, jonka mukaan viimeiset päivät aikanaan huipentuvat aivan erityisellä tavalla.

60-luvun lopulla jKr. kirjoitetun – kirjoittaja saattaa varsin perustellusti olla apostoli Paavali – Heprealaiskirjeen luvun 1 jakeissa 1–2 todetaan yksiselitteisen selvästi:

”Sittenkuin Jumala muinoin monesti ja monella tapaa oli puhunut isille profeettain kautta, on hän näinä viimeisinä päivinä puhunut meille Pojan kautta, jonka hän on pannut kaiken perilliseksi, jonka kautta hän myös on maailman luonut…”

Viimeiset päivät olivat siten Jumalan suuren pelastushistoriallisen näkökulman kannalta tarkasteltuna alkaneet jo ensimmäisellä kristillisellä Uuden liiton vuosisadalla. Tämä on hyvä pitää mielessä erityisesti silloin, kun lukee, mitä apostoli Paavali kirjoitti niin ikään 60-luvun lopulla laatimansa viimeisen kirjeensä eli Toisen Timoteus-kirjeensä luvun 3 jakeissa 1–5 ja luvun 4 jakeissa 3–4:

”Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja…Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin”

Tämä ja lukuisat muut UT:n vastaavat tekstit viittasivat siis jo omaan aikaansa ja sen välittömään tulevaisuuteen, jolloin monet ja usein gnostilaisperäiset harhaopit pyrkivät voimallisesti eksyttämään Kristuksen seurakuntaa. Vakavat eksytykset aloittivat vaikutuksensa jo alkuseurakunnan aikana ja ovat siitä lähtien olleet seurakunnan kiusana milloin voimallisemmin, milloin heikommin.

Valaiseva on myös apostoli Johanneksen todennäköisesti 60-luvun lopulla mutta viimeistään 90-luvulla jKr. kirjoittama toteamus Johanneksen ensimmäisen kirjeen luvun 2 jakeissa 18–19:

”Lapsukaiset, nyt on viimeinen aika. Ja niinkuin te olette kuulleet, että antikristus tulee, niin onkin nyt monta antikristusta ilmaantunut; siitä me tiedämme, että nyt on viimeinen aika. Meistä he ovat lähteneet, mutta he eivät olleet yhtä meidän kanssamme…”

Jo ensimmäisellä vuosisadalla oli ilmaantunut monta antikristusta, jotka Johannes liittää uskonnollisten harhaoppien ja valekristillisyyden – jotka hengelliseltä kannalta tarkasteltuina ovatkin kaikkein tuhoisimpia paholaisen hankkeita ja niiden yritelmiä – asiayhteyteen. Mutta samalla Johannes viittaa siihen, että on odotettavissa myös yhden tietyn antikristuksen – jossa antikristuksen henki, 1 Jh 4:1–4, ja antikristus-instituutio erityisen persoonallisesti ilmenevät – esiinnousu.

Eksytykset ja hengellinen rappeutuminen ja ulkoisen kristikunnan osien ajautuminen luopumukseen ovat valitettavasti olleet kirkon historiassa läsnä alkuseurakunnan ajoista lähtien. UT ei esitä alkuseurakunnan aikakautta lainkaan minkäänlaisena puhtaana kultakautena, josta sittemmin olisi vain yhä enenevässä määrin rappeuduttu ja etäännytty. Seurakunnan historiassa on alusta alkaen ollut sekä rappion että hengellisen heräämisen ja valtavan kasvun ja edistymisen aikoja.

Jälkimmäisiin Paavali viittaa esimerkiksi erittäin keskeisissä ja teologisesti merkittävissä kirjeissään eli Roomalaiskirjeen luvun 16 jakeissa 20 ja 25–27 sekä Ensimmäisen korinttolaiskirjeen luvun 15 jakeissa 22–28. Paavali ennustaa, että ”Jumala on pian musertava saatanan teidän jalkojenne alle” ja että ”uskon kuuliaisuus” on evankeliumin voimasta tuleva aikaansaaduksi ”kaikkien kansojen” keskuudessa. Korinttolaiskirjeessä Paavali kirjoittaa Kristuksen ristinkuoleman, ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen teologisesta merkityksestä ja Psalmiin 110 tukeutuen opettaa, että taivaalliselle kuninkaalliselle valtaistuimelleen istunut Kristus-kuningas hallitsee ”Siihen asti, kunnes hän on pannut kaikki viholliset jalkojensa alle”, jonka jälkeen tapahtuvat Kristuksen toinen tulemus, ylösnousemus ja ”loppu” Kristuksen luovuttaessa Välimies-tehtäväänsä liittyneen armonvaltakunnan ”Isän haltuun”, 1 Kor 15:24.

Mutta oleellista on, että riippumatta siitä, millaisin painotuksin ja millaisen nimenomaisen lopunajallis-raamattuteologisen koulukunnan lähtökohdista edellä käsiteltyjä asioita lähestytäänkään, Raamattuun Jumalan Sanana sitoutunut klassisen kristillisesti uskova kristikunta on aina nähnyt Jeesuksen toisen tulemuksen olevan seuraava suuri ja ratkaiseva profeetallisesti ennakoitu Jumalan pelastushistoriallinen tapahtuma.

Miten tätä suurta raamatullista totuutta tulee soveltaa käytännössä? Tästäkin Kristuksen seurakunta on kautta aikain ollut varsin yksimielinen.

Jeesuksen opetuksen pohjalta tämä yksimielisyys voidaan tiivistää kahteen pääkohtaan, kuten nämä käyvät ilmi Matteuksen evankeliumin luvun 24 jakeista 42–44 ja luvun 25 jakeista 14–19.

Ensimmäinen kohta on se, että koska me emme tiedä emmekä voi laskea emmekä muutenkaan määrittää sitä ajankohtaa, jolloin Jeesus tulee takaisin, meidän on oltava aina valmiita ja valvovia Herran paluuta varten.

Toinen kohta on se, että meidän tulee asennoitua kuten hyvä ja uskollinen palvelija, joka hoiti Herralta saamansa ajallisen leiviskän niin hyvin kuin pystyi koko sen ”pitkän ajan”, joka kului, kunnes Herra palasi.

Meidän täytyy asennoitua kahtalaisesti: meidän täytyy olla aina valmiita Herran paluuseen tapahtui se milloin hyvänsä ja samanaikaisesti meidän täytyy suunnitella kaikki ajalliset leiviskämme eli hankkeemme – olivat nämä sitten hengellisiä tai aineellis-kulttuurillisia – kestävän pitkän tähtäimen näkökulman pohjalta ja vieläpä siten, että kykenisimme ”voitokkaasti asioimaan Herran omaisuudella”, Mt 25:16, eli edistämään kaikin tavoin Kristuksen valtakunnan vahvistumista ajassamme.

Meidän tulee realistisesti nähdä, tunnistaa ja hengellisesti ymmärtää oman aikamme lukuisat eksytykset ja rappiokehityskulut, mutta tämän ymmärryksen tulee innostaa meitä entistä vahvemmin sitoutumaan Kristukseen ja hänen valtakuntansa asian edistämiseen sekä seurakunnallis-hengellisen regimentin alueella että ajallis-kulttuurillisen maallisen regimentin alueella.

Realistinen asenne aikamme ilmiöihin ei tarkoita minkäänlaisen fatalistisen tappiomielialan omaksumista. Kuten kirjoitin blogeissani Tuonelan portit eivät voita Kristuksen seurakuntaa 22.7.2012  ja Maan ääret kuuluvat Kristukselle 29.7.2012 , Kristuksen seurakunta ei ole se, jonka täytyy heittää niin sanotusti ”pyyhe kehään”. Lue myös 29.12.2013 päivätty blogini Uusi vuosi 2014 kuuluu Kristukselle.

Ajan merkeistä tietoisena olemisen ja Kristuksen toisen tulemuksen todellisuuteen sitoutumisen ei tule johtaa velvollisuuksistamme ja leivisköistämme vetäytymiseen eikä minkäänlaiseen luovuttamiseen.

Palauta mieleen, mitä Paavali opetti näistä aihepiireistä Toisen tessalonikalaiskirjeen luvun 2 jakeissa 1–2 ja 15–17 sekä luvun 3 jakeissa 3–13.

Meidän tulee nyt perusteellisesti sisäistää, mitä Paavali opettaa Ensimmäisen korinttolaiskirjeen luvun 10 jakeessa 31 ja luvun 15 jakeissa 57–58:

”Söittepä siis tai joitte tai teittepä mitä hyvänsä, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi…Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta! Sentähden, rakkaat veljeni, olkaa lujat, järkähtämättömät, aina innokkaat Herran työssä, tietäen, että teidän vaivannäkönne ei ole turha Herrassa.”

 
 
Tilaa uutiskirje!