Artikkeli

Jean Calvinin teologia ja sen myönteinen vaikutus luonnontieteen kehitykseen

19.8.2014 14.00 | Juha Ahvio, TT

Kirjoitin aiemmin Geneven uskonpuhdistajan Jean Calvinin (1509–1564) ja kalvinismin oleellisesta vaikutuksesta koko länsimaisen kulttuurin kehitykseen ja muotoutumiseen uudella ajalla.

Viittasin myös siihen historialliseen tosiasiaan, että Calvinin teologialla ja kansainvälisellä kalvinismilla ylipäätään on ollut erittäin keskeinen ja myönteinen merkitys nykyaikaisen luonnontieteen syntymiselle ja kehitykselle. Luonnontiede ja sen menestyksellisen harjoittamisen tieteenfilosofiset ja metafyysiset edellytykset ovat lähtökohtaisesti olleet ratkaisevan riippuvia klassisen kristinuskon ja etenkin sen kalvinistisen eli reformoidun muodon teologiseen uskonoppiin sitoutumisesta.

Nykyaikainen luonnontiede ei syntynyt eikä ole kukoistanut ateistis-materialistisen eikä naturalistisen hengen hedelmänä.

30.6.2013 kirjoitin seuraavasti:

Vahvan luomis- ja kaitselmususkon pohjalta Calvin piti luomakuntaa hyvänä ja Jumalan kunniaa kirkastavana. Tästä syystä Calvin tuki luonnontieteellistä tutkimusta, etenkin tähti- ja lääketiedettä. Kalvinistisen käsityksen mukaan luomakunta on säännönmukainen, harmoninen ja tarkoitushakuinen. Jumalan persoonallinen tahto ja kaikkivaltias kaitselmus ohjaavat luomakunnan pienimpiäkin yksityiskohtia. Yleinen ja erityinen ilmoitus sopivat siten yhteen ja täydentävät toisiaan. Modernin luonnontieteen syntyyn vaikuttivat ratkaisevasti tutkijat, jotka olivat sisäistäneet kalvinistisen luomisuskon. Myytti Kopernikusta (1473–1543) vastustaneesta Geneven fundamentalistidiktaattorista on täysin epähistoriallinen.”

Calvinin teologiset ja historiallisesti vaikutusvaltaiset linjaukset ovat luettavissa Calvinin pääteoksen Institutio religionis christianae – Kristinuskon opetus – (1559) ensimmäisen kirjan luvuista 5–7, 14 ja 16–17, joissa Calvin käsittelee yleisen ilmoituksen merkitystä, Luojaa ja hänen herruutensa ilmoitusta luomakunnassa, ainoasta todellisesta Jumalasta ilmoittavaa luomisen todellisuutta, jumalallista kaitselmusta ja tämän liittymistä luonnonilmiöihin.

Calvinin mukaan luonto on osa Jumalan yleistä ilmoitusta. Jumalan jatkuvat teot luomakunnassa ilmaisevat Jumalan ja hänen kunniansa. Jo tässä yhteydessä Calvin toteaa, että sen kulttuurillisen pyrinnön, jota me tänään nimitämme kokeelliseksi luonnontieteeksi, tehtävänä on paljastaa Jumalan viisauden mysteereitä ihmiselle alkaen ihmisruumiista, mikrokosmoksesta. Luonto on Luojan luoma ja Luoja ja luotu on erotettava käsitteellisesti toisistaan. Luomakunta osoittaa Jumalan herruuden. Sattumaa ei metafyysiseltä kannalta katsottuna ole, Jumala ohjaa kaikkia luonnonlakeja ja luonnonilmiöitä.

Calvin opettaa, että luomakunnan Herrana Jumala haluaa, että me katsomme ja uskomme yksin Häneen. Tällöin ymmärrämme, että luonnonilmiöt – teot, jotka Jumala toteuttaa tavanomaisten luonnonjärjestysten mukaisesti – todistavat Jumalan voimasta. Tämä Jumalan voima puolestaan osoittaa kohti Jumalan iankaikkisuutta ja tämä osoittaa Jumalan kaiken alkuperäksi ja ylläpitäjäksi. Se, että Jumala on luonut ja pitää yllä luomakunnan, perustuu Jumalan hyvyyteen. Calvin katsoo, että Jumalan hyvyys – luomisen yksinomainen syy ja peruste – on enemmän kuin riittävää vetääkseen meitä Hänen rakkauttaan kohti.

Calvin korostaa, että Raamatun luomiskertomuskokonaisuus on historiaa, joka osoittaa todelliseen Jumalaan sekä osoittaa toisaalta myös epäjumalat epäjumaliksi. Raamatun luomisopetus ilmoittaa meille, että universumilla on alku ja että kaikki luotu äärellinen olevainen riippuu äärettömästä Luojastaan. Raamattu opettaa ex nihilo -luomista: Jumala loi kaiken tyhjästä, ei mistään ennalta olevasta materiasta. Raamatun luomisopetus osoittaa virheellisiksi kaikenlaiset panteistiset (kaikki on jumalaa, jumala on kaikki) emanaatiouskomukset eli käsitykset, joiden mukaan olevaisuus on jonkinlaista jumalallisesta olemuksesta tapahtuvaa ulosvirtaamista. Siksi luotu luonto ei ole pahaa eikä edes yhdentekevää, vaan hyvää ja tärkeää.

Calvin painottaa, että Jumala hallitsee kaikkea ja että luomakunta on mielekäs ja sillä on tarkoitus.

Opit luomisesta ja kaitselmuksesta liittyvät toisiinsa. Jumala hallitsee aktiivisesti luomakuntaansa. Luoja hallitsee ja säilyttää sitä, minkä on luonut. Jumalan tahto ulottuu kaikkeen. Oleellista raamatullisen ja kristillisen luomis- ja kaitselmusteologian kannalta on, kuten Calvin korostaa, että Jumala hallitsee ja toimii myös sekundaaristen eli toissijaisten syy- ja seuraussuhteiden välityksellä.

Calvin opettaa niin kutsuttua yhteisvaikuttavuutta: meidän on puhuttava luonnonlaeista ja Jumalan toiminnasta, ei luonnonlaeista tai Jumalan toiminnasta. Jumalan aktiivinen vaikutus luomakunnassaan ilmenee myös säännöllisissä luonnonlaeissa, ei pelkästään eikä vain ajoittaisissa välittömissä ihmeissä, joita Luoja voi toki sinänsä halutessaan edelleen tehdä ja joita Hän on luonnonhistorian aikana tehnyt ja joiden historiallisesta tapahtumisesta Raamattu todistaa.

Kaikkea ohjaa Jumalan suunnitelma. Voimme luottaa Jumalan hyvään tahtoon ja tähän nojaavaan luonnonlakien luotettavaan toimintaan. Jumalan kaikkivaltius ja hyvä tahto takaavat luonnonlakien säännöllisen toiminnan.

Jumalan kaitselmus koskee Calvinin mukaan ennen kaikkea ihmistä ja hänen historiaansa, mutta myös muutakin luontoa. Yksikään ihminen ei voi edes puhua eikä toimia ilman Jumalan tahtomista. Ihmisen silmissä satunnaisiltakin näyttävät tapahtumat tottelevat Jumalan tahtoa ja suunnitelmaa. Jumalan teleologinen eli päämäärähakuinen kaitselmus ohjaa luonnonilmiöitä kuten tuulta, lisääntymistä ja yllä pysymistä ravinnon avulla. Luonnon yksityiskohdat ovat siten mielekkäitä ja merkityksellisiä, koska ovat osa persoonallisen suvereenin tahdon säätämää suunnitelmaa.

Geneven katekismuksen (1542, 1545) kohdissa 25 ja 27 Calvin kysyy ja vastaa, teologian tohtori Kalle Elonheimon käännöksen mukaisesti (Reformaation tunnustukset, toim. Risto Saarinen, STKS 2009, 45–46):

25. Miksi lisäät hänen olevan taivaan ja maan luoja? Koska hän on ilmoittanut itsensä meille tekojensa kautta: niistä meidän on etsittävä häntä (Ps 104; Rm 1:20). Meidän mielemmehän ei ole kykenevä tajuamaan hänen olemustaan, mutta maailma on meille kuin peili, jonka kautta voimme mietiskellä häntä sen mukaan kuin hän antaa itsensä meidän tunnettavaksemme.”

27. Miksi nimität Jumalaa vain luojaksi; onhan luotujen ja niiden olojen ylläpitäminen paljon enemmän kuin vain niiden luominen kerran? Tällä ei tarkoiteta, että hän olisi kerran lähettänyt tekonsa luontoon, jotta hän myöhemmin kieltäisi niiltä kaiken huolenpitonsa. On ymmärrettävä, että kuten hän kerran loi maailman, hän pitää siitä nyt huolta: maa, taivas ja kaikki luodut eivät pysy muutoin kuin hänen voimastaan. Lisäksi siitä, että hänellä on kaikki kädessään, seuraa myös, että hän on kaiken ylin valtias ja herra. Niinpä…hän ohjaa hyvyydellään, voimallaan ja viisaudellaan kaikkea luonnon järjestystä, lähettää sateen ja kuivuuden, rakeet, myrskyt ja kauniin sään, hedelmällisyyden ja hedelmättömyyden, terveyden ja sairaudet. Kaiken kaikkiaan, hänellä on käskyvaltansa alla kaikki asiat, jotta hän käyttäisi niitä, kuten parhaaksi näkee.”

Ensimmäistä Mooseksen kirjaa selittävässä Genesis-kommentaarissaan (1554) Calvin katsoo, että Mooses kirjoitti Pyhän Hengen inspiroimana luomisesta kansanomaisella tyylillä ja arkihavaintojen mukaisesti. Calvinin mukaan Jumala on antanut näitäkin aihealueita käsittelevän erityisen ilmoituksensa akkommodoituna eli mukautettuna – tämä käsite ei sisällä virheellisyyden eikä epätotuuden ajatusta – ihmisen rajallisen ymmärryskyvyn edellytyksiä vastaavaksi. Näin ollen Mooses ei opeta tieteellisiä yksityiskohtia.

Calvin korostaa myös, että tähtitiedettä – jonka Calvin ottaa esimerkiksi oman aikansa muotoutumassa olleesta luonnontieteestä ja jonka hän huolellisesti erottaa epäjumalanpalveluksellisen taikauskoisesta ja synnillisestä astrologiasta – ei tule halveksia eikä niin kutsuttujen fanaatikkojen tapaan tuomita. Tähtitiede sekä tarjoaa mielihyvää että on käyttökelpoisen hyödyllistä ihmiselle. Tähtitiede paljastaa Jumalan viisautta. Siksi tähtitieteilijöitä ja muita luonnontieteilijöitä tulee erityisesti arvostaa. Calvin linjaa, että Mooses eli Raamatun alkukertomusten sisältö ja tähtitiede eli luonnontiede ovat keskenään harmoniassa, mutta lähestyvät käsittelemiään asioita eri perspektiiveistä.

Calvinin ja kalvinistisen teologian luonnontiedemyönteiset elementit voidaan tiivistää seuraaviin kohtiin:

(1) Oppi luomisesta osoittaa, että materiaalinen maailma on todellinen, hyvä, mielekäs ja tieteellisen realismin mukaisesti ymmärrettävissä oleva. Ihmisen syntiinlankeemuskaan ei muuttanut aineellisen luomakunnan olemusta gnostilaiseen tapaan pahaksi. Oppi luomisesta tarjoaa pätevän ja hedelmällisen tieteenfilosofian perustan.

(2) Kaitselmususkon mukaan luonto ei ole kaaos, vaan lainalainen ja teleologinen universumi, jota ohjaa Jumalan tahto, ei persoonaton välttämättömyys eikä kohtalo. Tällaisena luonto muodostaa pysyvän ja järjestyneen ykseyden, universumin. Luonto ei myöskään ole jumala, joten panteistinen sakraalisuuskaan ei estä luonnon järjestykseen paneutumista.

(3) Predestinaatio-opin mukaan kaikella on tarkoitus ja Jumalan tahto toteutuu varmasti. Predestinaatiousko on synnyttänyt myös erityisen kalvinilaisen kutsumuskuuliaisuuden ja sen mukaisen etiikan edistämän työteliäisyyseetoksen, joka on vahvasti edesauttanut yhtä hyvin taloudellisen hyvinvoinnin kehkeytymistä kuin innovatiivisuutta ja teknologista edistystä.

(4) Jumalan kunniaa edistetään myös luomakuntaan ja sen yksityiskohtiin paneutumalla.

(5) Luonnon ymmärtäminen Jumalan hyväksi luomisteoksi ja ilmoitukseksi synnyttää rakkautta luontoa kohtaan, jolloin luontoa voidaan tarkastella myös mielihyvän ja esteettisyydenkin näkökulmista, joita luonnon yksityiskohtiin syventyminen on omiaan kirkastamaan.

(6) Luonnon tutkiminen on hurskas velvollisuus. Luonnon tutkimisen vähättely tai sivuuttaminen merkitsisi Luojan ja hänen ilmoituksensa halveksimista.

(7) Uskovien yleisen pappeuden ajatus – joka oli Lutherillekin keskeinen – alleviivaa sitä, että kaikki kutsumukset ovat yhtä arvokkaita. Tästä kumpuaa vahva kulttuurin teologia. Niin Raamattua kuin luontoa on tutkittava omaehtoisesti niiden oman erityisluonteen pohjalta, ei inhimillisten auktoriteettien arvovaltaan sokeasti nojaten.

(8) Evankelinen protestanttinen ajatus kristityn vapaudesta korostaa ajattelunvapauden, omaehtoisen vastuun ja yksilöllisen ajattelun merkitystä. Nämä ovat edellytyksiä tieteenharjoittamisen vapaudelle ja innovatiivisuudelle, uuden keksimiselle. Näitä tukee kalvinistinen näkemys yhteisöllisen elämän edellytyksiä ylläpitävästä niin sanotusta tavallisesta tai yhteisöllisestä armosta (gratia communis), joka johtaa sen korostamiseen, että kaikki totuus on Jumalan totuutta.

(9) Luontoa ja sen ulottuvuuksia voidaan ja tulee myös soveltaa ihmiselle alkutilassa annetun kulttuurillisen mandaatin eli tehtävän mukaisesti. Teknologia on sinänsä hyvää ja sen tarjoama hyödyllisyys on myönteisesti sovellettavissa. Jumalan laki – erityisesti ilmoitettu ja luonnollinen – , luomistarkoitukset ja -järjestykset sekä niiden ennakoidut eskatologiset täyttymykset tarjoavat ne teologis-eettiset suuntaviivat, joiden mukaisesti teknologiaa ja hyödyllisyyttäkin voidaan soveltaa vastuullisesti ja hyvin.

(10) Raamattu ja luonnon kirja ovat – kuten jo kirkkoisä Augustinus myöhempien kalvinistien kanssa yhtäpitävästi korosti – keskenään harmonisia.

Näiden seikkojen nojalla ei ole yllättävää, että nimenomaan kalvinilaisilla vaikuttajilla oli keskeinen merkitys niin sanotun 1500–1600-lukujen tieteellisen vallankumouksen liikkeelle lähdössä ja kukoistuksessa. Alister McGrath tarjoaa teoksensa A Life of John Calvin (Oxford University Press 1993) sivulla 254 seuraavan pienen välähdyksen:

”…vaikka kalvinistit olivat huomattava vähemmistö eteläisissä Alankomaissa 1500-luvulla, suurin osa alueen luonnontieteilijöistä oli peräisin tästä joukosta. Lontoon Royal Societyn varhainen jäsenkunta koostui etupäässä puritaaneista. Kuten tutkimus toisensa jälkeen osoittaa, sekä fysikaalisissa että biotieteissä kalvinisteilla oli hallitseva asema 1500–1600-luvuilla. Tämä merkittävä havainto vaatii selvästi jonkinlaisen selityksen.”

Ollakseen mielekäs ja sovellettavissa, kokeellisen luonnontieteen metodologia edellyttää tietyn filosofisen ja uskonvaraisen esiymmärryksen päteväksi. Klassisen kristillinen ja etenkin kalvinistinen usko tarjoaa johdonmukaisesti tällaisen esiymmärryksen, päinvastoin kuin naturalistis-materialistiset ateistiset ja panteistiset uskomusjärjestelmät. Seuraavat seikat osoittavat tämän:

(a) Tiede edellyttää luonnonlakien pysyvyyden luonnon normaaliksi tilaksi ja pyrkii paikallistamaan luonnonilmiöiden syitä. Luonnontieteen menetelmien ydin on kokemuksellinen toistettavuus ja kausaalinen selittäminen, ei menetelmällinen naturalismi eli selitysten esiymmärryksellinen ja laadullinen rajaaminen vain naturalistisesti tulkittuihin materiaalisiin syihin. Kristillinen usko tarjoaa tämän edellytyksen: on yksi Luoja, jonka kolmipersoonallinen kaikkivaltius hallitsee järjestyneen lainalaisesti ja säilyttävästi luontoa. Luoja takaa luomiensa luonnonlakien pysyvyyden.

Luojan kaitselmus toimii aktiivisesti sekä sekundaaristen kausaalisten syiden että tarvittaessa välittömän kausaalisuuden myötä. Luonnontieteen menetelmin voidaan paikallistaa ja identifioida myös sellainen älykkäästi suunniteltu pelkistymättömän määritelty monimutkaisuus, joka ei pelkisty sekundaaristen syy- ja seuraussuhteiden tavanomaisen toiminnan ilmentymäksi.

(b) Tiede edellyttää, että ihminen kykenee ymmärtämään syitä ja seurauksia. Kristillinen usko tarjoaa tämän edellytyksen: ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja Luoja takaa sekä mielen kykyjemme luotettavan toiminnan että tiedollisen yhteyden todelliseen luomakuntaan. Todenperäisen tiedon saavuttaminen on mahdollista sekä logiikan, matematiikan että etenkin kokemuksellisuuden keinoin.

(c) Tiede edellyttää lineaarista aikakäsitystä. Kristinuskon luomiseen, lankeemukseen, lunastukseen ja eskatologiseen täyttymykseen perustuva lineaarinen käsitys ajasta ja historian kehkeytymisestä tarjoaa tämän edellytyksen ja antaa oikeutuksen soveltaa edistyksen käsitettä, joka ei ole sovitettavissa yhteen syklistä eli kehällisen toistuvaa aika- ja historiakäsitystä edustavien maailmankatsomusten kanssa.

(d) Tiede edellyttää, että ilmiöiden syyt ja seuraukset toteutuvat tavanomaisesti säännöllisesti ajassa ja paikassa. Kristinusko tarjoaa tämän edellytyksen: Jumala on luonut luonnonlait ja hänen liittouskollisuutensa ja yhteisvaikuttavuutensa takaavat niiden toiminnan fysikaalisessa universumissa.

(e) Tiede edellyttää havainnointia, induktiivista (yksittäisestä yleiseen etenevää) päättelyä ja kokeellista toistamista. Tiede ei pyri loogisen deduktiivisesti (yleisestä yksityiseen etenevän päätelmällisesti) johtamaan luonnon perustavia elementtejä eikä käyttäytymistä joistakin ensimmäisistä periaatteista. Kristinusko tarjoaa tämän edellytyksen: universumi on Jumalan vapaan tahdon luomus, ei persoonattoman deterministinen eli määrätyn välttämätön seuraus. Jumalan yleistä ilmoitusta on tutkittava yksityiskohtia havainnoiden ja testaten.

(f) Tiede edellyttää, että luonnontutkimus on mielekästä ja tarpeellista. Kristinusko tarjoaa tämän edellytyksen: luonnon tutkiminen on mielekästä ja tarpeellista, koska luonto on Jumalan luomus ja ilmoitus, jonka yksityiskohtainen tutkimus on velvollisuutemme ja koituu lopulta myös iankaikkiseksi hyväksemme.

Seuraavat teokset ovat tutustumisen arvoisia: Davis A. Young, John Calvin and the Natural World (University Press of America 2007), Reijer Hooykaas, Religion and the Rise of Modern Science (Regent College Publishing 2000) ja Gary B. Ferngren, ed., Science and Religion: A Historical Introduction (The Johns Hopkins University Press 2002).

 
 
Tilaa uutiskirje!